Su 11.10. klo 10 Messu
Paavo Heininen: Sunnuntain laulukirja op.110 liturgille, kuorolle ja uruille (kantaesitys)
Liturgi Kai Vahtola, saarna Olavi Mäki-Patola, Tapiolan seurakunnan kamarikuoro, johtaa Jorma Hannikainen, urkuri Kaisa-Leena Harjunmaa-Hannikainen, kanttori Hannu Jurmu, Helena Tenhunen, sopraano ja Pia Innala, altto.
Paavi Heininen: Virsimessu. Sunnuntain laulukirja Op. 110 (2009)
Sunnuntain laulukirjan itu syntyi keskustelussa Sibelius-Akatemiassa 90-luvun alussa, jossa kysymyksenä oli uuden musiikin asema ja mahdollisuudet kirkkomusiikissa. Tuttuuden arvo oli esillä, ja puolustin näkemystä, jonka mukaan lyhyt musiikki, esim. "Amen", voi kirkkovuoden mittaan toistuessaan tulla tutuksi, vaikka se olisikin rakenteeltaan oudompi kuin virsien tyyli. Mielessäni oli tyyppiesimerkkinä helähdyksenomaisia kaksisekuntisia, joilla amenet ja vuorotervehdykset voisivat alkaa.
Lyhyiden musiikkien mahdollisuudet ja kiinnostavuus on tullut työpöydälleni haasteena muualtakin. Hiljakkoin pyydettiin 30–59 sekunnin urkusoitteita, "fanfaareja", jotka voivat löytää paikkansa konsertti- tai juhlakäytössä yhtä hyvin kuin liturgiassa.Liturgiseen perinteeseen olin tarttunut ensi kertaa vakavimman käytännön tehtävän myötä: Ensimmäinen urkukoraalini oli Dedicatio F H isäni hautajaisiin, virsi "Sun haltuus rakas isäni". Silloin koraali oli vakava: hidas. Sunnuntain laulukirja on erilainen: siinä on tosin Kyrien arkuutta – sen alkavan, etsivän aseman vuoksi – ja Agnus Dein lyyrisyyttä, mutta Glorian riemu ja ennen kaikkea Credon voima ja varmuus kohoavat leimalliseksi.
Jo ennen Dedicatiota olin käyttänyt koraalia musiikissa TV-näytelmään "Eräs pääsiäisaamu". Se oli kuorolle ja uruille. Kansankoraalien diatonisten kaarrosten laajat, rohkeat, voimakkaat teemaytimet olivat modernistin silta kromatiikasta modaaliseen maailmaan. Ja kansankoraalien lapidaarinen, usein epäsymmetrinen säerakenne, Sävelmien eri toisinnoista olen aina valinnut ne, joissa tämä harmaakivityyli on säilynyt.
Tämänkertainen tilaus edellytti ordinarium-osien korvaamisen samansisältöisillä virsillä. Jouduin työtä alkaessa miettimään, miten (s.o. missä virressä) messun kiteytynyt voima ja ydinsisältö on parhaiten säilynyt. Jotainhan on tultava lisää, virsi on yksilön kieleen, elämänpiiriin ja kokemusmaailmaan sovellettua ilmaisua siinä, missä messuperinne on abstraktimpaa, kieleen ja paikkaan sitomattomampaa tiedon ja olemisen näyttäytymistä. Mutta liian kauas, varsinkaan virsirunouden tutuimpiin kuviin ja ilmauksiin päin ei minusta pitänyt ydintä etäännyttää. Siksi Kyrie-virressä minimalistinen vihjaus avuksihuudon inhimilliseen tilanteeseen – alussa ei vielä niiden tuntemuksien voimakkaimpia ja sisäistyneimpiä muotoja.Uskon – miten? Olen muotoillut rukouksia tai käskyjen nykytulkintoja vokaalisävellysten teksteiksi tai otsikoiksi, tähän tapaan: "Älä esineellistä kanssaihmistäsi" (viimeiset käskyt); "Muista pitää ihmeenä että maailma on" (ensimmäiset käskyt). Tai viidennestä käskystä: "Tiedä, minne kätesi jälki lankeaa". Nuorimman tyttärenlapsemme ristiäisissä muotoilin Isoisän rukouksen. Sanoin mm.: "Isien, äitien, poikien ja tyttärien Jumala! Menneisyys on Sinua nuorempi, tulevaisuus päättyy Sinua ennen, kaikkeuden rajat ovat Sinun ääriäsi ahtaammat! Emmehän osaa sellaista pyytää, mitä et pyytämättä varustaisi, silti sanomme: Olkoon puu, portti, kaivo, lintu, laulu, logaritmi, kuva, runo, rauha... Kiitos, että aikamme rajallisuus saa koskea Sinun ajattomuuttasi tässä viestien ketjussa, joka on uusi elämä uudesta elämästä!" Ja kun viime päivien keskusteluissa on minua pilkattu siinä kuin kaikkia ei-ateisteja, vastaan: "Älä kysy onko, kysy millainen!"
Kirkkotaide? Olen kasvanut kontaktissa suureen perinteeseen: vanhoihin kivikirkkoihimme, kansainväliseen vuosisataiseen sävelmistöön; siitä ei siis sen enempää mainitsemista. Erityisvaikutelmia: Matissen kappeli Vencessa, Gaudin katedraali Barcelonassa. Madetojan Kotihin mielin, Stravinskin Messu (kuunnelkaa viime sekuntien harmoniaprogressiota "Dona nobis pacem"). Gaudin puunmuotoisissa pylväissä ja katon hyperboloidisissa paraboloideissa yhtyvät piirtämisen ja rakentamisen matemaattiset ja fyysiset edellytys-lait luonnon rikkaisiin malli-assosiaatioihin ja kokonaissuunnittelun yksityiskohdille annettuun merkityssisältöön, jota selventävät kattavan suunnitelman mukaan harkitut uskonnollis-perinteiset symbolit.
Virsimessuun tuli vielä päivänvirsi, joksi valitsin "Ei itää eikä länttäkään". Silloin en tiennyt, että on lähetyssunnuntai. Mutta "ei pohjoista, ei etelää" toi mieleeni ajan Villa Karossa Beninissä. Sen syvien vaikutelmien joukossa on kuva vastapäisestä pienten lasten koulusta. Pienet rasta-päälaet näyttivät liikuttavilta, riipaisevilta, kun Instituutin parvekkeelta katselimme lasten juomaretkiä instituutin nurmikonkasteluletkujen vuotavista saumoista imemään. Mutta he saivat käydä koulua! Ja oppia ranskaa, kieltä, joka avaa monia ovia – sillä hinnalla, että kotiseudun kymmenten kielten joukosta mikään ei ole kasvanut koulun, kirjojen, lehtien, radion kieleksi. "Ei runojen kieleksi" olin jo kirjoittamaisillani, mutta sehän ei ole totta – suullinen kirjallisuus mm. rikkaine sananlaskuperinteineen... Ja vastapäätä oli paikallinen "katedraali", jonka pääsiäismessussa kuulimme vaikuttavan, upean saarnan (ainakin sen ranskankielinen puolikas) ja outoa, tehokasta kirkkolaulua mikrointervalleineen ja tornin kellojen ja rumpuryhmän soitteiden kanssa. "Mustan Saaran" kohtalo jota Villa Karon museonäyttely havainnollisti, tuli vastaan tarinassa, jossa neljän välimerellisen pyhimyksen ja heidän muotokuviensa merkitys sai lisävalaistusta. Kunpa voisimme lähestyä erilaisuutta – nimittämättä välttämätöntä ja arvollista tapahtumaa "suvaitsevaisuudeksi"!
Kaikkeuden rajat ovat Sinun ääriäsi ahtaammat.
5.10.2009
Paavo Heininen